Maratonjoukkueemme nimeäminen oli monta kahvi- ja teekupillista vaatinut urakka, joka päättyi kun keksimme sanan sleet. Mikä voisikaan paremmin kuvata maratontiimimme harjoitteluolosuhteita? Kuten tiedämme, Suomen säät eivät aina suosi tuntikausia kestäviä juoksulenkkejä eikä Helsingin talvesta taida kenellekään tulla mieleen ideaali lenkkeilyilmasto. Olen kuitenkin oppinut, että paljon on kiinni myös juoksijasta ja juoksijan varusteista. Talviliukkaalla pärjää nastalenkkareilla, pakkasessa astmalääkkeillä ja villakerrastoilla, kesäinen helle on ihanaa vaihtelua ja tavallinen vesisade ei näihin verrattuna ole mikään erityisolosuhde.
Loskassa juokseminen on juoksemisen level 2. Loska käy juoksijan hermoille, sillä liukas ja märkä ovat epämiellyttävä ja vaarallinen yhdistelmä. Minulle lisää vaikeuksia aiheuttaa se, että juoksukaverini – isovillakoira Sisu – pelkää loskaa. Ilmeisesti joku auto on joskus räiskyttänyt sitä hänen päälleen. Ja totta puhuen vielä enemmän vaikeuksia aiheuttaa oma pelkoni. Se, että juoksukaverini – helvetin iso villakoira Sisu – hyppää loskalenkin jälkeen valkoiselle päiväpeitolleni.
Kaikesta tästä huolimatta loskajuokseminen, sleet running, on tänä talvena sujunut kohtuullisen hyvin. Koira jää kotiin ja jalkaan sujahtavat vedenpitävät nastarit. Se, mikä ei ole sujunut, on lumimyrskyjen jälkeinen lenkkeily perunapeltoa muistuttavilla auraamattomilla jalkakäytävillä. Silloin luovutan ja käännyn kuntosalin ja juoksumaton puoleen. Ja onhan juoksumattohölkkäily teeveetä katsoen säänkestävälle sleet runnerille silkkaa luksusta!
(Kuvassa ovat hyvin palvelleet Asics Gel-Arctic -nastalenkkarini. Kiitos teille yhteisistä kilometreistä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti