Tänä aamuna heräsin viideltä. Olin nähnyt unta, että juoksin maratonin aikaan 4:35. Unessa kyllä tapahtui muita niin hulluja asioita (miksi se mies oli piilossa kottikärryn alla?), että maratontulos näyttäytyy niiden seurassa vähän epäuskottavassa valossa.
Minulla ja Susannalla on tiimissämme selkeä työjako: Susanna tutkii tarkasti harjoitusohjelmia, suunnittelee kilometrimääriä ja huolestuu aika ajoin. Minä olen optimistinen, suurpiirteinen ja välillä huolimatonkin harjoittelun suhteen. Kumman puolella järki-ihminen olisi, sitä en tiedä. Ehkä realisti olisi vuoropäivinä Susannan ja vuoropäivinä minun kannallani.
No mutta, katteetonta optimismia tarvitaan! En nimittäin herännyt aamuviideltä lenkkeilemään, vaan aivastelemaan, varailemaan viikonlopun Tallinnan-visiitin majapaikkoja ja odottamaan keittiöremonttimiehiä. Siis siitä puhe mistä puute, eli treenaamisesta.
Ulkona on kaksikymmentä astetta pakkasta. Luin Juoksija-lehdestä, että kevyt kylmässä treenaaminen tekee elimistölle hyvää. Itse kärsin sen verran astmasta, että noin kiperä pakkanen ei ulos houkuttele. Kuntosalin juoksumatto ja erityisesti sauna tuntuvat nyt hyviltä ajatuksilta. Harmi, että kalenterini muistuttaa, että on minulla on elämässäni muutakin tekemistä. Tietokoneen näppäimistö ja avaamaton tenttikirja ovat laitteet mihin minun pitäisi tänään keskittyä. Juttuja on kirjoittamatta ja oman aikansa väistämättä vie retrovauvanvaatteiden etsiminen kummipojan vastasyntyneelle pikkuveljelle.
Jospa tänään harjoittelen pitkäjänteisyyttä ja itsehillintää, huomenna sitten sitä fyysistä puolta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti