Kylmä, mutta aurinkoinen sää jatkuu

Säätilan jatkuessa ennallaan haluan vielä palata pakkasessa harjoitteluun. Mielipiteitä siitä riittää: toiset sanovat pakkasurheilun olevan keuhkoille vaarallista, toiset painottavat sillä olevan hurjasti muita hyötyjä. Hardcore-harrastajat taitavat olla sitä mieltä, että talvisodastakin selvittiin, eikä silloin kuulkaa ollut teknisiä urheiluvaatteita. Itse ulkoilen pakkasessa ihan mielelläni, mutta hengästymistä välttäen. Varusteita minulta kyllä löytyy vaikka miten kylmällä ilmalla ulkoiluun. Ja tässä hölkkäilymittakaavassa taitaa olla niin, että mitä enemmän liikkuu, sitä lämpimämpi on.

Vaatekaapistani löytyy pakkasilmojen varalle urheilukerrastoja, ohuempia ja paksumpia. Housuina olen tänä talvena käyttönyt Odlon hiihtohousuja, jotka ovat olleet hyvät. Lämmittävänä kerroksena suosin villaa (oikeastaan vain siitä syystä, että villavaatteita minulla sattuu olemaan) ja takkina minulla on Jack Wolfskinin lähinnä retkeilykäyttöön tarkoitettu kuoritakki. Takkini ei pakkasolosuhteisiin ole mitenkään ideaali, mutta en ole saanut uutta hankittua kun näköjään tuollakin pärjään. Omasta varustautumisestaan pakkasella juoksemiseen kirjoittaa Leo Stranius täällä.

Onhan se ihanaa, että pakkanen paukkuu ja aurinko paistaa. Mutta rajansa kaikella. Pian suuntaan kohti etelänaapuria enkä ota ainoatakaan juoksuaskelta pariin päivään. Hyvää viikonloppua kaikille!

Siitä puhe mistä puute

Tänä aamuna heräsin viideltä. Olin nähnyt unta, että juoksin maratonin aikaan 4:35. Unessa kyllä tapahtui muita niin hulluja asioita (miksi se mies oli piilossa kottikärryn alla?), että maratontulos näyttäytyy niiden seurassa vähän epäuskottavassa valossa.

Minulla ja Susannalla on tiimissämme selkeä työjako: Susanna tutkii tarkasti harjoitusohjelmia, suunnittelee kilometrimääriä ja huolestuu aika ajoin. Minä olen optimistinen, suurpiirteinen ja välillä huolimatonkin harjoittelun suhteen. Kumman puolella järki-ihminen olisi, sitä en tiedä. Ehkä realisti olisi vuoropäivinä Susannan ja vuoropäivinä minun kannallani.

No mutta, katteetonta optimismia tarvitaan! En nimittäin herännyt aamuviideltä lenkkeilemään, vaan aivastelemaan, varailemaan viikonlopun Tallinnan-visiitin majapaikkoja ja odottamaan keittiöremonttimiehiä. Siis siitä puhe mistä puute, eli treenaamisesta.

Ulkona on kaksikymmentä astetta pakkasta. Luin Juoksija-lehdestä, että kevyt kylmässä treenaaminen tekee elimistölle hyvää. Itse kärsin sen verran astmasta, että noin kiperä pakkanen ei ulos houkuttele. Kuntosalin juoksumatto ja erityisesti sauna tuntuvat nyt hyviltä ajatuksilta. Harmi, että kalenterini muistuttaa, että on minulla on elämässäni muutakin tekemistä. Tietokoneen näppäimistö ja avaamaton tenttikirja ovat laitteet mihin minun pitäisi tänään keskittyä. Juttuja on kirjoittamatta ja oman aikansa väistämättä vie retrovauvanvaatteiden etsiminen kummipojan vastasyntyneelle pikkuveljelle.

Jospa tänään harjoittelen pitkäjänteisyyttä ja itsehillintää, huomenna sitten sitä fyysistä puolta?

Running in sleet and freezing rain

Coming up with a name for our marathon team was a lot work. Work that called for uncountable cupfuls of coffee and tea. Finally when we invented the word sleet we were both satisfied. What better captures the circumstances of our training environment? Winter in Helsinki  - the ideal jogging climate. NOT! Really, the weather in Finland doesn’t always make hour-long runs an easy thing to do.

Anyhow, during these couple past winters as a runner I’ve learned a thing or two. A lot is up to the runner and the runner’s shoes and gear. When slippery in the winter, running shoes with metal spikes do the trick. When the temperature is below zero you manage with a woollen base layer and upping the dose of your asthma medicine.The sudden summer heatwave is just a welcome change and a bit of regular rain is not a special weather condition when compared to the ones mentioned earlier.

Running in sleet is taking running to a higher level of difficulty. Sleet really gets on your nerves. It’s slippery and wet which makes it dangerous and unpleasant. And to make things even more challenging for me, my running companion – a rather timid standard poodle – is afraid of sleet. I guess a car has splashed some of that icy slush on her some time in the past. And to be honest I also have a fear concerning sleet. I’m afraid that after a wet, muddy, slushy jog my running companion wants to warm up on my white bed cover...

Despite all this, running in sleet has been quite tolerable this winter. Preparation is the key. I leave the dog at home and put on my waterproof, spiked running shoes. The problem with weather conditions we’ve had this winter is the exceptional amount of snow. When the streets resemble a trail for mogul skiing rather than a marathon course I give up, go to the gym and hop on the treadmill. Running indoors, watching TV... that’s pure luxury for a weatherproof sleet runner!

Kävelymatto

Voi sitä kateuden määrää, mikä sisälläni velloi kun askelsin juoksumattoa pitkin kilpikonnan vauhtia. Aamuvirkut kuntosalinjäsenet loikkivat reippaana omilla matoillaan lyhyet muutaman kilometrin aamujuoksut. Teki mieli ottaa muutama ihan pieni juoksuaskel itsekin, mutta taidan säästää sen siihen, että kaularankakuvieni tulokset tulevat. Mielialaa virkistävä vaikutus juoksumatolla kävelylläkin oli. Ulkona kävely olisi varmaan vielä tyydyttävämpää. Maisemien vaihtuminen ja kirpeän raikas pakkasilma ilahduttaisivat kovasti pitkään neljän seinän sisällä ummehtunutta mieltä. Päädyin silti miehen seuraksi, sillä hän halusi testailla edellispäivän personal traineriltä oppimiaan niksejä. Meistähän on kasvamassa oikea urheilijaperhe!

Sleet: räntä, loska

Maratonjoukkueemme nimeäminen oli monta kahvi- ja teekupillista vaatinut urakka, joka päättyi kun keksimme sanan sleet. Mikä voisikaan paremmin kuvata maratontiimimme harjoitteluolosuhteita? Kuten tiedämme, Suomen säät eivät aina suosi tuntikausia kestäviä juoksulenkkejä eikä Helsingin talvesta taida kenellekään tulla mieleen ideaali lenkkeilyilmasto. Olen kuitenkin oppinut, että paljon on kiinni myös juoksijasta ja juoksijan varusteista. Talviliukkaalla pärjää nastalenkkareilla, pakkasessa astmalääkkeillä ja villakerrastoilla, kesäinen helle on ihanaa vaihtelua ja tavallinen vesisade ei näihin verrattuna ole mikään erityisolosuhde.

Loskassa juokseminen on juoksemisen level 2. Loska käy juoksijan hermoille, sillä liukas ja märkä ovat epämiellyttävä ja vaarallinen yhdistelmä. Minulle lisää vaikeuksia aiheuttaa se, että juoksukaverini – isovillakoira Sisu – pelkää loskaa. Ilmeisesti joku auto on joskus räiskyttänyt sitä hänen päälleen. Ja totta puhuen vielä enemmän vaikeuksia aiheuttaa oma pelkoni. Se, että juoksukaverini – helvetin iso villakoira Sisu – hyppää loskalenkin jälkeen valkoiselle päiväpeitolleni.

Kaikesta tästä huolimatta loskajuokseminen, sleet running, on tänä talvena sujunut kohtuullisen hyvin. Koira jää kotiin ja jalkaan sujahtavat vedenpitävät nastarit. Se, mikä ei ole sujunut, on lumimyrskyjen jälkeinen lenkkeily perunapeltoa muistuttavilla auraamattomilla jalkakäytävillä. Silloin luovutan ja käännyn kuntosalin ja juoksumaton puoleen. Ja onhan juoksumattohölkkäily teeveetä katsoen säänkestävälle sleet runnerille silkkaa luksusta!

(Kuvassa ovat hyvin palvelleet Asics Gel-Arctic -nastalenkkarini. Kiitos teille yhteisistä kilometreistä!)

Pää kainalossa matolle

Ohimoita kalvava päänsärky ei ole vieläkään ohi. Tämän päiväisellä lääkärikäynnillä kuvattiin kaularanka vakavampien vammojen poissulkemiseksi. On kuulemma jopa mahdollista, että päänsärky jatkuu vielä pari viikkoa. Juoksumatolle voin kuitenkin suunnata aamuisin ainakin kävelyaskelia ottamaan mikäli kipu ei ole lamaannuttava. Huomenaamulla tähtään aikaiseen nousuun ja kuntosalikeikkaan. Sen verran minäkin kuuntelen lääkärin ohjeita, että matto ei saa vielä kunnon kyytiä vaikka yleensä olen kaikki-mulle-heti –persoona. Se pätee myös kuntoiluun ja kuvittelen jaksavani vähintään kymmenen kilometrin laukan heti muutaman viikon löhöilyn jälkeen.

Huomista odotellessa valotan hieman liikuntataustaani. Nuorempana, aina lukioon saakka harrastin ratsastusta, karatea ja kesäisiä pyöräreissuja. Niillä pysyi kunto ja kroppa kunnossa. Lukion jälkeen harrastin enää satunnaisia kävelylenkkejä ja opiskeluaikana kävin puolen vuoden ajan muutaman kerran viikossa spinningissä. Spinning-rykäisytkin unohtuivat, kun opiskelijoiden edullinen kuntosali jäi työelämään siirtyvän ulottumattomiin. Juoksuharrastuksen aloitin muistaakseni vuonna 2006. Juoksin silloisen poikaystäväni rinnalla jalassani lempikenkäni: Converset. Ehkäpä lättänöillä Consseilla juoksu on edesauttanut myöhempien nilkkavaivojen syntyä. Nykyään, hienoilla ja kalliilla ylipronaatiotuetuilla ja custom made -pohjallisillanikin nilkat kiukuttelevat toisinaan ihan olan takaa. Tästäkin varmaan tulette lukemaan tulevaisuuden blogipostauksissani, kunhan saan pääni kuntoon.

Heti ensimmäisistä harrastusmielessä otetuista juoksuaskelista alkoi myös into osallistua juoksutapahtumaan. Naisten Kymppi, puolimaraton, maraton.. jonnekin tuonne väleille piti mahduttaa myös vaelluksia ja triathloneja, vaan toisin on ainakin toistaiseksi. Olen juossut mahdottoman huonon ajan neljäsosamaratonissa.. yksitoista kilometriä taittui tunnissa ja kahdessa kymmenessä minuutissa. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että silloinkin harjoitteluani varjosti onnettomuus.. murtunut varvas, jonka parantamiseen meni kallista harjoitusaikaa. Maratontavoite on siis ollut olemassa jo viisi vuotta. Ilmoittautuminen juoksutapahtumaan näyttää olevan pakollinen toimenpide, että jaksaa edes muistaa koko tavoitteen olemassaolon. Tunnustan, en ole vielä ilmoittautunut. Harjoitusaikaa on jäljellä seitsemän kuukautta. Siinä ajassa pitääkin saada kunto kiihdytettyä nollasta sataan. Onko se edes mahdollista? Se jää nähtäväksi.

Sunnuntaibrunssi

Tällä viikolla olimme metsurin tarmolla raivanneet kalentereistamme tilaa sunnuntaibrunssia varten. Tarkoituksenamme oli jutella juoksemisesta, äideistä ja poneista, sekä suunnitella blogia ja sitä milloin ehtisimme ryhtyä käymään yhdessä kuntosalilla. Väärin! Näköjään ei riitä, että työ, opiskelu ja perhe-elämä ovat yhteisen projektimme tiellä. Tänään peliin puuttui vielä sattuma: Susanna makasi kotonaan toipilaana.

Luojan kiitos elämme vuotta 2011 ja yhdistetty aamupala ja lounas onnistui lopulta Skypen välityksellä. Hyvä ruoka ja hyvän ystävän seura! Mikä voisikaan olla parempaa? Maratonaiheeseenkin pääsimme lopulta noin puolentoista tunnin yleishöpöttelyn jälkeen. Treeniaikataulun kanssa tulimme siihen tulokseen, että arkena yhteislenkit onnistuvat parhaiten ennen aamuseitsemää. Oh my! Ensi viikolla selviää miten unikeko minussa suhtautuu tähän järjestelyyn.


"Kyllä muuten hyvin syöminen on tärkeä osa maratonharjoittelua", myhäilivät pikselinaamat näytöillämme toisilleen.

Aivotonta menoa

Maratonvala on vannottu ja skumppalasi kohotettu uuden tavoitteen kunniaksi. Ja kops, liukas sää ja aivotärähdys siirtävät uhoamalla alkanut treenikautta parilla viikolla. Mikään ei motivoi paremmin kuin sohvalla toimettomana makoilu ja pään paranteleminen.

Sohvalla ehtii miettiä lupauksiaan. Miten minä, sohvaperuna ja asioiden aktiivinen keskenjättäjä juoksen seitsemän kuukauden ja kahdentoista päivän päästä neljäkymmentäkaksi kilometriä? Olen nuuskinut jokaisen maratonille tähtäävän harjoitteluohjelman läpi ja laskenut tavoitekilometrejä toukokuulle ja heinäkuulle. Kunhan pääkipu hellittää, niin tossut pitää sitoa jalkaan silloinkin kun ei huvita tippaakaan liikkua, mies jää sohvalle katsomaan lempielokuvaani ja syömään ostamani popkornit. Puolimaratoneja juosseen ystäväni sanoin: "krapulapäiväni ovat luetut."